Sanotaan se suoraan: elokuvanteossa ei ole mitään glamouria – paitsi ensi-illoissa, gaaloissa ja festivaaleilla. Siksi elokuvantekijälle onkin aina ilo saada kutsu sellaisiin. Minulla oli onni voittaa the Common Baltic Short Film Contest lyhytelokuvalla Venus, mistä seurasi matka palkintogaalaan 42. Polish Film Festivaaleille Gdyniaan. En ollut koskaan aiemmin käynyt Puolassa, ja kuten aina, matka uudelle festivaalille on myös matka uuteen kaupunkiin, uuteen maahan ja sen ihmisiin. Kaikilla näillä on sielu, ja siitä voi nähdä vilauksen festivaalin valkokankaalla.

The ever-expanding statue of the Polish Film Festival.

Polish Film Festivaalin alati kasvava patsas.

Nuorena kaupunkina Gdynialla ei ehkä ole esiteltävänään pitkää historiaa, mutta sillä on satamakaupungin henki ja tehokkuus. Kaikki festivaalipaikat ovat keskustassa silmänkantaman päässä toisistaan, ja kaupunki muistaa festivaaleja alati kasvavalla patsaalla, joka luettelee vuotuiset voittajat.

Puolalaiset ovat erittäin ystävällisiä ja avuliaita, ja vieraana sain VIP-kohtelun; noudon lentokentältä, ilmaisen hotellin, ruokailua mielenkiintoisten ihmisten seurassa, kutsuja juhliin ja festivaalipassin – mikä oli mukavaa. Mutta pääosassa olivat kuitenkin elokuvat. Polish Film Festival esittää vuoden parhaat kotimaiset, ja minua hämmensi Tower. A Bright day, liikutti The Fastest ja viihdytti Double Trouble. Suurin osa palkinnoista meni elokuvalle Silent Night, joka nimi –  näin oletan – löytyy seuraavana vuonna festivaalin patsaasta.

Tavan diplomin lisäksi palkintooni sisältyi GoPro -kamera, mikä oli odottamaton initiaatio actionkameroiden maailmaan, jossa teen parhaillaan kokeiluja.

Uusia käyttätapoja GoPro -kameralle.

Pitkäikäisen, kansallisen filmifestivaalin pyörittäminen on uljas teko; sillä kutsutaan muita katsomaan keitä me olemme ja mitä me teemme. Harvoin olen nähnyt niin antaumuksellista yleisöä ja täyteen pakattuja katsomoita. Löysin Gdyniasta kultaa.